Totesin tänään taa kiroilevani ihan järkyttävästi, huhhuh. Tuli vaan mieleen taas, kun tänää luin yhtä miun lempparikirjaa, Sirpa Puskalan Kingiä, ja siel on yks kohta mikä on erittäin pakko jakaa.
Jos totta puhutaan, niin himassa mä kiroilin tosi harvoin, mutta kavereiden kanssa jutellessa kirosana luikahti melkein joka lauseeseen. Enkä mä ollu ainut, jonka puheessa vitut vilisi. Jotenkin se vaan kuuluu kuvioihin. Vittu oli niinkun pilkku tai piste, ei se edes tarkottanu mitään vaan rytmitti puhetta ja anto uskottavuutta. Ei kiroileminen tietenkään mikään hyvä tapa ollu, mutta silti mua rasitti kun vanhat kääkät jakso jatkuvasti kauhistella nuorison kielenkäyttöä. Se mitä hirveyksiä nuorille ja vähän vanhemmillekin tässä maailmassa tapahtu, ei tuntunu kiinnostavan niitä pätkääkään.
Jotenkii tää kohta vaan kertoo kaiken, en tiiä. Ei se hyvä tapa oo mut siitä on tullu tapa. Ei enää oikeen ees jaksa tuota kiroilua anteeksikaan pyydellä, ei sitä edes huomaa, vaikka ne käytti puolet yläasteesta siihen et ne kouluttaa meitä siivompaan kielenkäyttöön...
PIELEEN MENI! fail.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti