Minne käynkin maailmassa,
sinä olet hoivaamassa…
Lauleskelin samalla kun istuskelin keittön pöydän ääressä ja tuijotin huolestuneena ikkunasta ulos. Saku oli sanonut tulevansa ennen kahdeksaa ja kello oli jo melkein yhdeksän.
Missä hän oikein viipyi?
Olin yrittäny soittaa hänelle mutta puhelin tuuttasi varattua aina kun yritin. Varmaan pojalla akku loppunut tai ei muuten vaan halunnut vastata puhelimeen. Kukapa aina vastaisikaan äidin puheluihin?
Huokaisin ja nousin ylös tuolilta ja menin etsimään puhelimeni jonka olin laittanut vähän kauemmas etten koko ajan soittelisi Sakulle. Mutta nyt halusin jälleen kokeilla uudestaan. Jos Saku ei vastaisi jo niin varmasti soitan jollekin hänen kaverilleen.
Ei taaskaan vastausta. Missä se poika viipyy?
***
Avatessani oven kylmä tuulen henkäys pörrötti hiuksiani. Värähdin kylmästä astuessani kokonaan ulos. Huomasi että talvi oli tulossa, lämpötila oli varmaan jo pakkasen puolella…
Lähdin reippaasti kävelemään etten jäätyisi paikalleni.
Vilkaisin kelloani. Se oli vasta vähän yli seitsemän, ehtisin mainiosti käydä kaupassa ennen kuin pitäisi olla kotona, joten suuntasin askeleeni kohti kauppaa.
Valitsin itselleni jotain pientä naposteltavaa illaksi ja poistuin äkkiä kaupasta että ehtisin ajoissa kotiin.
Kävellessäni hiljaisella kadulla tunsin, että joku katseli minua. Siitä huolimatta, että yleensä kävelin vilkuilematta ympärilleni, käännyin katsomaan taakseni, mutten nähnyt mitään epätavallista. Hidastin vauhtia ja katsoin tarkasti ympärilleni, mutten nähnyt mitään.
Vedin syvään henkeä ja puhalsin ilman helpottuneena ulos keuhkoistani. Minä vain kuvittelin.
Nopeutin taas tahtiani.
Pian kuulin takaani askeleita, ja aioin kääntyä katsomaan kuka tulija oli. Mutta pieni ääni päässäni kielsi pysähtymästä enkä kääntynyt katsomaan, vaan nopeutin tahtiani entisestään, aloin hölkätä.
Ja kuulin askeleidenkin nopeuttavan tahtiaan.
Vilkaisin sivulleni ja näin tummien hahmojen kävelevän muutaman kymmenen metrin päässä takanani. En uskaltanut pysähtyä, ja ottaa selvää, ketkä takanani kävelivät, vaan aloin juosta.
Pian käännyin kotikadulleni ja vilkaisin taakseni; hahmot olivat kadonneet. Huokaisin helpotuksesta ja hidastin tahtini kävely vauhtiin.
Näin jo kotini valot.
Ja tajusin, ettei olisi kannattanut hidastaa.
***
En pystynyt olemaan paikallani vaan kävelin ympäri taloamme. Tiesin äidin huolestuneesta olemuksesta, että oli sattunut jotain.
Että Sakulle oli sattunut jotain. Tunsin sen itsekkin.
”Miia kiltti, voisit olla hetken hiljaa ja paikallasi. Varmasti kaikki selviää.” äiti rauhoitteli minua.
Huokaisin ja katsoin äitiä turhautuneena. Miten minä voisin rauhoittua kun tiesin, että kaksoisveljelleni oli saattanut sattua jotain.
Pyyhkäin lyhyet mustat hiukset pois kasvoiltani, nappasin ensimmäisen käteeni osuvan kirjan hyllystä ja menin sohvalle istumaan. Avasin kirjan ja olin aikeissa lukea sitä, kunnes tajusin, että se olikin valokuva albumi.
Albumin ensimmäisellä sivulla oli kuva minusta ja Sakusta joskus ala-aste aikoina. Istuimme huoneemme lattialla ja katsoimme kameraan hymyillen.
Seuraavalla sivulla oli yksi lukuisista luokkakuvistamme. Minut ja Saku oltiin laitettu istumaan keskelle ja eteen ja mökötimme hieman sen takia. Kuvaaja oli yrittänyt hauskuttaa kaikkia mutta meitä ei naurattanut yhtään.
Katsoin kaikkia tuttuja naamoja ja hymyilin, kun huomasin kaikkien muiden nauravat ja hymyilevät kasvot minun ja Sakun vakavien kasvojen ympärillä. Miten me näytimmekään samanlaisilta…
Yhtäkkiä aloin tunsin viiltävää kipua rinnassani ja silmäni täyttyivät kyynelistä. Tiesin, että Sakulle oli sattunut jotain.
”Äiti.” sanoin ääni särkyen. ”soita poliisille tai johonkin, Sakulle on sattunu jotain!”
***
Monet poliisit ja naapurit ja ystävät kuljeskelivat ympäriinsä kotimme ja Sakun treeni paikan lähettyvillä. Ei kai Saku kovin kauas ollut voinut mennä? Mietin huolissani istuessani jälleen hermostuneena keittiön pöydän ääressä Miian juuri selaama valokuva albumi edessäni.
Tiesin, että nyt on tosi kyseessä kun Miia tuli luokseni itkien albumi toisessa kädessään ja toinen käsi rinnalla, sydämmen kohdalla.
Olin saman tien soittanu hätäkeskukseen.
Nyt Miian oli halunnut lähteä etsimään Sakua. Kielsin, ja tyttö oli painellut huoneeseensa kovalla metelillä. Huokaisin huolestuneena, koska tiesin Miian karanneen veljeään etsimään.
Nyt minun täytyi vain odottaa.
***
Kävelin nopeaa vauhtia sitä reittiä jota tiesin Sakun aina kulkevan. Katselin tarkasti ympärilleni ja hyräilin samalla.
Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoivaamassa…
Äkkiä raju ja kylmä tuulen puuska puhalsi kuivia lehtiä päälleni pienen pieneltä sivu kujalta. Vilkaisin kujalle päin ja olin kävellä ohi, mutta jokin veti minua kujalle. Vilkaisin ympärilleni nopeasti ja kävelin nopeasti kujalle kenenkään huomaamatta.
Minua alkoi pelottaa ja aloin juosta kohti kujan toista päätyä. Liian pitkältä tuntuneen ajan kuluttua saavuin tyhjälle kadulle ja kävelin tien toiselle puolelle.
Taas tuulen puuska pörrötti hiuksiani ja katsoin suuntaan josta oli äsken tuullut. Näin siellä suuren lehtikasan. Epäilys heräsi sisälläni, mutta lähdin kävelemään kasaa kohtia ja näin kadulla repun, jota en äsken ollu huomannut.
Sakun reppu.
Kiljahdin ja säntäsin lehtikasan luo ja aloin heitellä lehtiä pois edestäni paljastaen niiden alta jotain, mitä niin kovasti rakastin.
***
”Saku oli hieno poika ja me jäämme häntä kaipaamaan…” Joka kerran kuullessani Sakun nimen säpsähdin. Koulumme rehtori piti puhetta koulun juhlasalissa viime viikon tapahtumista.
Olin löytäny Sakun kuolleena lehtikasasta vain noin sadan metrin päässä kotoamme, paikasta, johon näin oman huoneeni ikkunasta.
Päätin, etten kestäisi tätä puhetta enää. Nousin ja poistuin satojen silmä parien seuratessa menoani. Kävellessäni näin monia surullisia kasvoja, itkuisia silmiä ja täriseviä käsiä.
Ja silti kenestäkään ei tuntunut niin pahalta kuin minusta. Kukaan ei tiennyt miltä minusta tuntui.
Kävelin määrätietoisesti ulos rakennuksesta ja koulumme katolle johtaville tikkaille. Kiipesin ylös ja menin seisomaan aivan katon reunalle.
Suljien itkuiset silmäni tuulen hyväillessä yhtäkkiä niin märkiä kasvojani.
Työnsin käteni taskuuni ja rytistin siellä olevan paperin palan käteeni ja otin sen taskusta. Suoristin paperin ja aloin repiä sitä sadoiksi, tuhansiksi pieniksi paloiksi.
Sitten ojensin nyrkkiin puristetun käteni ja avasin käteni nyrkistä. Vedin syvään henkeä katsellessani paperi sadetta, johon sekoittui ihan oikeita talven ensimmäisiä lumihiutaleita ja kuiskasin:
”Hyvästi Saku.”
Sitten suljin silmäni, vedin taas henkeä ja aloin huutaa niin kovaa kuin pystyin.
Hyvästi Saku.
Elikkäs. Tämmöisen kirjottelin aikani kuluksi, ja otsikkoa ja muuten tekstiä selittelen sillä, että inspiraatio lähti JÄLLEEN musiikista ja inspiraationa toimi tällä kertaa pmmp biisillä kovemmat kädet. Siitä otsikko kun en muutakaan keksinyt... :s :D
Kannattaa kuunnella se biisi, on aika hyvä... Ainakii mie tykkään.
Kiitoksia jos luit ja kommenttia jos tykkäsit/et tykänny... :)
