Chisu - Yksinäisen keijun tarina

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin

että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
Mut kuka uskois et' on olemassa surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin, vaan ei aina kaikki koe sitä näin
Sillä faunin, peikon, keijunkin suru joskus kiinni saa
ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia
Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja
Kaikkialla huokausten kera toistettiin
Miksi se yhden hengen vaati ennen kuin me muistettiin

Ois paratiisi meillä täällä näin, jos elettäisiin aina lähekkäin
Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

Ois paratiisi meillä täällä näin, jos elettäisiin aina lähekkäin
Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
Suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan.

| Nyt kyllä tekis mieli vähän itkeä. Tää biisi on muuten ihan järjettömän kaunis! |
| http://www.youtube.com/watch?v=dyAZzfUngqg |

kiroilusta...

Totesin tänään taa kiroilevani ihan järkyttävästi, huhhuh. Tuli vaan mieleen taas, kun tänää luin yhtä miun lempparikirjaa, Sirpa Puskalan Kingiä, ja siel on yks kohta mikä on erittäin pakko jakaa.

Jos totta puhutaan, niin himassa mä kiroilin tosi harvoin, mutta kavereiden kanssa jutellessa kirosana luikahti melkein joka lauseeseen. Enkä mä ollu ainut, jonka puheessa vitut vilisi. Jotenkin se vaan kuuluu kuvioihin. Vittu oli niinkun pilkku tai piste, ei se edes tarkottanu mitään vaan rytmitti puhetta ja anto uskottavuutta. Ei kiroileminen tietenkään mikään hyvä tapa ollu, mutta silti mua rasitti kun vanhat kääkät jakso jatkuvasti kauhistella nuorison kielenkäyttöä. Se mitä hirveyksiä nuorille ja vähän vanhemmillekin tässä maailmassa tapahtu, ei tuntunu kiinnostavan niitä pätkääkään.

Jotenkii tää kohta vaan kertoo kaiken, en tiiä. Ei se hyvä tapa oo mut siitä on tullu tapa. Ei enää oikeen ees jaksa tuota kiroilua anteeksikaan pyydellä, ei sitä edes huomaa, vaikka ne käytti puolet yläasteesta siihen et ne kouluttaa meitä siivompaan kielenkäyttöön...

PIELEEN MENI! fail.

♥

Unessa voi matkata
rakastamansa ihmisen luo
nopeammin kuin koskaan
todellisuudessa. Unessa
voi nähdä ja tavata niitä,joita kaipaa.
 
Mie en yhtään muista mistä kirjasta tuo on ja kenen kirjoittama, mutta tykkään tuosta kohdasta ihan hirrrmuisesti.

Ja on tullut todettua myös todeksi tämä...

*huoh...*

Unestani

Jollain käsittämättömällä tavalla olin päätynyt kohtalaisen isoon huoneeseen, jossa oli vihreät seinät ja tumma lattia, ja jossa oli paljon pieniä sängyn tapaisia huonekaluja, tai mitä nyt lie olivatkaan. Huonekalut näyttivät sängyiltä, mutta niissä ei ollut patjaa, vaan kirkkaan vihreää, pehmeää ruohoa. Jokaisella sängyllä kasvoi myös yksi tai useampi hyvin kaunis kukka, ja kaikki ne olivat erivärisiä.

En aluksi tiennyt, mitä teen huoneessa, mutta tiesin, ettei sieltä pitäisi lähteä pois. Oli vain sellainen olo, että pitää odottaa. Istuin oviaukon vieressä olevalle sängylle, jossa oli pinkki kukka. Ihailin kukkaa pitkän aikaa, kosketin sitä ja haistelin sitä. Takuulla kaunein kukka minkä olin ikinä nähnyt.

Pian huoneeseen alkoi tulla ihmisiä. Tunnistin monia, lähes kaikki, kaikki tervehtivät minua. Istuin vain sängyllä ja odotin, koska tuntui edelleen siltä, että jotain puuttui. Sitten sisään asteli joku, en muista kuka, jolla oli sylissään vauva. Vauvan pitelijä hymyili minulle ja laski vauvan viereeni sängylle. Vauva oli hyvin kaunis, sinisilmäinen ja tumma tukkainen. Hän hymyili minulle. Tunsin lämpöä sisälläni, tiesin että rakastan vauvaa hyvin, hyvin paljon.

Ihmisiä tuli koko ajan sisälle huoneeseen ja kaikki istuivat sängyille ja odottivat, keskustelivat hiljaa jostain. Sitten joku sanoi jonkun tulevan. Tunsin sydämeni pompahtavan ja käännyin ovelle päin. Sisään astui mies, joka oli pitkä, ja jolla oli tummat hiukset ja aivan ihana hymy. Tunsin kummallisen ihanaa pistelyä mahassani, ja yhtäkkiä, vastoin omia odotuksiani, kuin refleksin omaisesti, pomppasin sängyltä suoraan miehen odottavaan syliin. Heti seuraavana hetkenä tajusin suutelevani miestä tämän lämpimässä syleilyssä. Suudelman jälkeen mies rutisti minut vieläkin lähemmäs itseään, ja katsoi minua silmiin. Miehellä oli tummat silmät, ihanan tumman ruskeat silmät.

Silloin sanoin rakastavani miestä.

”Rakastan sinua, rakastan sinua, minulla oli niin ikävä, rakastan sinua niin paljon…” Kuiskailin miehelle, joka hymyili ja halasi minua, ja kuiskasi rakastavansa minua enemmän kuin voin uskoakaan.

Enempää en unesta muista, silloin taisin herätä…

| Tässä oli pienoinen pätkä siitä miun pari päivää sitten näkemästäni unesta. En muista siitä enää oikein muuta, paitsi tuon kohdan. En tiiä, toi oli vaan jotenkin niin ihana. Ajattelin kirjottaa tuosta oikeesti jonkuu pitemmän tarinan tapasen, missä ois enemmän järkee, että mitä mie siel huonees sit tein, kuka se lapsi ja mies oli ja miten tästä jatkuu. Semmoista siis jossain välissä sitten! :) |