tiistai 14. huhtikuuta 2009

Taivas itkee. ("novelli")


Istun pilven reunalla ja katselen alas maailmaan. Näen sinut.
Siitä on jo kaksi vuotta.
Kaksi vuotta siitä, kun minä putosin. Vietimme ihanaa koti-iltaa ja menimme tuulettumaan ulos, tasakattoisen talon katolle. Istuimme, samalla tavalla kuin minä nyt, katon reunalla ja juttelimme.
Äkkiä sinä suutuit, en vain pysty muistamaan mistä.
Huusit minulle.
Löit minua.
Minä itkin.
Huusin ja löin takaisin.
Nousimme ylös ja sinä tönäisit minua. Ehdin nähdä kauhun silmissäsi ennen kuin putosin selkä edellä pimeyteen. En muista siitäkään enää mitään, miltä se tuntui.
Muistan vain silmäsi, kuinka ne pyöristyivät kauhusta. Kätesi, jotka yrittivät saada minut kiinni. Äänesi, joka huusi nimeäni. Kyyneleesi, jotka putoilivat kanssani alas.
Monta päivää, monta viikkoa ja kuukautta syytit kaikesta itseäsi. Teit itsellesi niin paljon pahaa, että minuun sattui. Sattui enemmän kuin silloin, kun löit minua, silloin kun putosin korkealta katolta maahan. Koskaan minuun ei ole sattunut niin paljon, kuin silloin.
Kun katselin sinua, näin sinun viiltelevän itseäsi. Näin sinun tökkivän itseäsi pitkillä neuloilla, joissa oli jotain, mistä en tiennyt muuta kuin että se satuttaisi sinua. Näin sinun juovan pääsi täyteen useamman kerran viikossa. Näin sinun syövän jotain, mikä satuttaisi sinua.
Jouduin katselemaan sitä monta kuukautta, viilsin terävällä kynnelläni punaisen jäljen käteeni aina, kun jouduit sairaalaan.
Niitä jälkiä oli jo liian monta.
Vuosi sitten näin sinun seisovan sen saman katon reunalla, jolta minä olin pudonnut. Näin kyyneleen valuvan poskellesi, kuulin sinun hennon kuiskauksesi:
”Rakastan sinua.”
Aloin itkeä ja huuta nimeäsi, yritin vastata sinulle:
”Minäkin rakastan sinua. Se ei ollu sinun vikasi. Älä hyppää.”
Vieno tuuleen puuska tarttui sanoihini ja kuljetti ne luokseis. Avasit suljetut silmäsi hämmästyneinä ja katselit ympärillesi. Pudistit päätäsi ja vedit syvään henkeä.
Kyyneleet valuivat poskiltani alas, sinun poskillesi. Hätkähdit tuntiessasi kyyneleeni poskillasi ja katsoit ylös.
Satoi.
Taivas itki, koska minä oli surullinen. Kaikki enkelit ympärilläni itkivät. En halunnut, että sinun enää sattuu.
Nyt, kun itsemurha yrityksestäsi oli vuosi, ja kun minun kuolemastani oli kaksi vuotta, kuvittelin sinun jälleen tulevan katolle.
Edes sanomaan minulle, että rakastat minua.
Mutta sinä et tullut. Sinä olit jo unohtanut.
Odotin kärsivällisesti koko päivän ja yön. Sinua ei näkynyt katolla, sinua ei näkynyt sen pilven lähellä, jonka reunalla istuin sinua odottamassa.
Suljin silmäni, ja näin sinut jälleen. Näin sinun komeat kasvosi nauravan, näin sinun silmäsi taas olevan täynnä elämän iloa.
Ja näin sinun kätesi toisen ympärillä.
Tunsin tuskan ja ikävän aallon kulkevan lävitseni. Tunsin kyyneleen valuvan poskelleni. Tunsin olevani yksin.
Mutta ei.
En minä yksinäisyyttä itkenyt.
En sitä, että pidit sitä tyttöä lähellä itseäsi, en sitä että suutelit häntä ja kuiskasit hänelle rakastavasi häntä.
Ei. Itkin sen kaikkein kauheimman tunteen takia.
Sen takia, että se, kenestä eniten välitin, se ketä rakastin, oli unohtanut minut.
Sinä olit unohtanut minut.
Istuitte ulkona suurella viltillä ystäviesi kanssa ja tunsit pisaran poskellasi. Katsoit hämmästyneenä ylös, ja huomasit, että satoi. Vaikka aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, ja hahtuvaisia pilviä purjehti taivaalla vain muutama.
Hätkähdit tajutessasi, että ne eivät olleet tavallisia pisaroita.
Ne olivat ikävän kyyneleitä.
Näin kasvosi pilveni reunalta. Näin, että muistit.
Mutta pudistit päätäsi ja jatkoit juttelua ystäviesi kanssa.
Olin onnellinen, ettet enää tehnyt itsellesi mitään. Mutta tunsin myös tuskaa siksi, että halusit unohtaa minut. Kuiskasin:
”Rakastan sinua.”
Mutta sinä et kuullut sitä enää.

Tämmönen pätkä on tullu kirjotettua joskus viime kesänä tai jotain sellaista. Oli kyllä tunnetta jossain määrin mukana, se oli sitä aikaa kun oli kaikkia ikävä... :)

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Albus Dumbledore <3

"Sattuminen kuuluu ihmisyyteen siinä missä hengittäminen."

Jotekii miusta toi on vaan nii hyvä lause. Ja tottahan se on :)

Löytyy kirjasta Siuntio Silosäkeen Tarinat, kannattaa lukee!

<3:lla Salla